Petri Malk
Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä

Jumalan valtakunnassa eläminen ei ole joksikin enemmäksi tulemista, vaan loputonta riisumista, Kristukseen pukeutumista ja sitä, että minä en ole mitään, vaan hän on kaikki. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä (Joh. 3:30).

Suurin ei siis olekaan se, joka muiden silmissä näyttää saaneen Jumalalta eniten – jolla on eniten henkilahjoja ja jonka kautta sairaat paranevat. Suurin on se, jolla ei ole mitään. Hänellä ei ole mitään omaa vanhurskautta eikä edes Jumalan vanhurskautta itsellään tai itsessään. Jumalan vanhurskaus häntä kohtaan on Jumalan sydämellä ja pysyy siellä, koska se on ainoa paikka, missä tämä vanhurskaus säilyy turmeltumattomana.

Tätä vanhurskautta ei tässä maailmassa voi lahjoittaa ihmiselle itselleen olemuksellisesti. Tämä luettu vanhurskaus on sitä, että Jumala lukee hänet vanhurskaaksi, vaikka hän ei itse sitä olekaan eikä voi sitä mitenkään havaita. Sillä jos hän tarkkaa itseään ja vaellustaan, hän kauhistuu ja näkee pelkkää synnin saastaa ja itsekkyyttä sekä kurittomuutta. Hänen täytyykin siis saada kaikki lohdutuksensa, ei omasta uskostaan, ei kuuliaisuudestaan, ei edes omasta hengellisyydestään ja hartaudenharjoittamisestaan, ei siitä, että virittäytyy kiitostunnelmaan iloisella musiikilla, ei siitä, että herää Raamattua lukemaan kukonlaulun aikaan aamulla. Hänen kaikki lohdutuksensa täytyy olla yksin Kristuksessa ja hänen luonaan, hänen, jonka veri on vuodatettu hänen ja koko maailman syntien ja syntisyyden tähden. Tämä lohdutus saadaan yksin uskon kautta.

Usko on kuin silmä. Ei ihminen voi nähdä omaa silmäänsä. Jos hän katsoo peiliin, hän voi nähdä kuvan omasta silmästään, mutta ei se kuva ole silmä itse. Samalla tavalla usko on ihmiselle itselleen ei-mitään. Jos hän alkaa oikein etsiä itsestään todisteita siitä, että on uskossa ja uskoo oikein, hän ei löydä mitään, jos on rehellinen itselleen. Uskon merkitys ja pelastava vaikutus ei ole uskon olemuksessa, vaan uskon kohteessa, joka määrittelee koko uskon ja sen merkityksen. Paljon oleellisempaa kuin uskoa ”oikein”, on uskoa oikeaan ja mikä tärkeintä oikeanlaiseen Jumalaan, lihaksi tulleeseen Jeesukseen Kristukseen, joka edustaa Jumalalle kaikkea sitä, mitä ihmiseltä itseltään koskaan vaadittiin, vaaditaan tai tullaan vaatimaan.

Kristus ei siis ole ihmiselle kaikki kaikessa vain sen hetken (jos se on hetki), kun ihminen siirtyy hengellisesti kuolleiden maailmasta hengellisesti eläväksi tehtyjen maailmaan, vaan Kristus on kaikki kaikessa jo ennen sitä ja sen jälkeen. Ihmisellä ei siis voi olla uskoon tuloa edeltäviä, vanhurskauttamista valmistavia tekoja, mutta huomaa: ei myöskään uskoon tulon jälkeisiä, vanhurskauttamista seuraavia ”kiitosmielestä nousevia” tekoja, joilla Jumalan mielisuosio saadaan tai siihen edes myötävaikutetaan ja joiden perusteella ihminen saa lähestyä Jumalaa tai olla häneen yhteydessä. Päinvastoin: itseään valvova uskova huomaa ajan saatossa yhä enenevässä määrin, että hänellä ei ole mitään tarjottavaa Jumalalle. Parhaiten hän kiittääkin Jumalaa antamalla Kristuksen olla yhä enemmän kaikki kaikessa ja kasvamalla täten Kristuksen armossa ja tuntemisessa (2. Piet 3:18).

Ainoa syy, minkä tähden ihminen koskaan saa olla Jumalan läheisyydessä ja ylipäänsä yhteydessä Häneen, on Jeesus Kristus.

* * *

Päivitetty 30.6.2007